7. toukokuuta 2014

Tulevaisuuden pelko

Mulla on ajatukset todella avoimet tulevaisuuden suhteen. Mä tein päätöksen jo viime syksynä siitä, että en jatka opintojani enää minnekään valmistujaisten jälkeen. Keväällä sain ihmeellisen päähänpiston ja innostuin yliopistoon hakemisesta, mutta jostain kumman syystä sekin jäi taka-alalle. Mä en siis hakenut tänä vuonna mihinkään kouluun, joten tiedossa on todella avoin tulevaisuus, sillä töitäkään mulla ei ole vielä tiedossa. Olen hakenut kymmeniin paikkoihin töihin ja osaan jopa oppisopimuksella, mutta paikkaa ei vain irtoa. Edistystä tapahtui kuitenkin siinä, että pääsin edes haastatteluun yhteen paikkaan.

 photo Untitled24_zpsea3bc1a9.jpg

Omalta osaltaan Forssa on mulle tuttu ja turvallinen kaupunki. Olenhan mä asunut täällä koko pienen ikäni. Kaikki on niin lähellä, perhe sekä sukulaiset ja myös palvelut. Silti jokin polte mulla on siihen, että haluaisin muuttaa isompaan kaupunkiin. Käytiinhän me viime kesänäkin entisen poikaystäväni kanssa asuntonäytöissä Hämeenlinnassa, mutta erimielisyyden takia jätimme muuton väliin. Nyt en enää tiedä onko Hämeenlinna se kaupunki missä haluaisin aikaani viettää vai kenties Turku tai Tampere? Turusta mulla on kokemusta kahden kuukauden verran syksyltä 2011, jolloin suoritin työssäoppimisen paikallisessa Studio Rajala Potretissa eli valokuvaamossa. Turku vaikutti ihanalta kaupungilta, mutta kaikki on vain niin kaukana toisistaan. Lähimpään kauppaan oli vain 8m matkaa, sillä Siwa löytyi silloin naapurista, mutta jos halusi lähteä suuremmille ostoksille, niin piti kävellä Kupittaan Citymarketille 1,5km suuntaansa.

 photo Untitled25_zps5eab57fb.jpg

Mikä mua sitten muuttamisessa isommalle paikkakunnalle kiehtoo? Kai se on vain se halu kokeilla omia rajoja ja edetä elämässä eteenpäin. Jos kuitenkin löydän täältä Forssasta työpaikan, niin ei mulla ole tarvetta muuttaa täältä pois. Vaihtelu virkistää ja se pitää todellakin paikkansa. Sisko kuitenkin heitti eilen näsäviisaana kommentin, että miksi en muuta kauemmaksi kuten Ouluun tai Kuopioon? Kun välimatkat muuttuvat sadoiksi kilometreiksi, niin mulla ei ole sitä samanlaista tukea kuin ennen. Kuinka vaikea on kyläillä sukulaistensa luona ja nähdä vanhoja kavereita jos asuu noin kaukana? Täällä oon tottunut siihen, että kaikki apu on lähellä.

Tästä tulikin mieleen se, kun viikko vai kaksi sitten sain järkyttävän kivuliaan noidannuolen alaselkääni enkä pystynyt liikkumaan lattialta minnekään. Soitin ensimmäisenä äidilleni, että mitä nyt tehdään. Jos olisin ollut samassa tilanteessa ja asunut esimerkiksi Kuopiossa, niin äiti tuskin olisi tullut auttamaan mua ylös sieltä lattialta (ei kyllä nytkään tullut, mutta olisi pystynyt ainakin avaamaan oven ambulanssikuskeille tarvittaessa).

 photo Untitled26_zpsb8d6c4e5.jpg

Mun on kuitenkin opittava ajattelemaan itseäni enemmän. Mun on tehtävä omat ratkaisut miettimättä muita liikaa. Mun elämänhalu ja menestyminen elämässä ei saa olla riippuvainen muista ihmisistä. Jos mä haluan kokeilla rajojani, niin mun on pystyttävä siihen, vaikka tiedossa onkin takuuvarmasti niitä huonoja hetkiä. En saisi edes vedota perheeseeni tai läheisiini samalla käyttäen heitä tekosyynä. Joku päivä on se päivä, kun heitä ei enää ole ja voin miettiä jälkeenpäin, että miksi vasta nyt tein niin kuin itse halusin. Pitääkin siis jatkossa pitää kiinni omista mielipiteistään ja tehdä niin kuin tuntuu itsestään hyvältä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti