5. helmikuuta 2014

Onko sitä oikeaa olemassa?

Mä harvemmin avaudun julkisesti näin yksityisistä asioista, saati kun kyseessä on omat tunteet ja mielipiteet. Ennen vanhojen postauksien poistoa (typerä minä ja nyt todellakin kaduttaa), mulla oli täällä muutamia mielipidepostauksia niin rakkaudesta kuin ystävyydestä sekä ikävästä. Nyt kuitenkin ensimmäisen vakavan suhteen jälkeen alan oikeasti tajuta sen, että mitkä asiat elämässäni ovat tärkeitä ja mitä haluan elämässäni saavuttaa ja myös sen, että millaisen miehen rinnalleni haluan. 

 photo Untitled8_zps4e68f976.jpg

''Ensimmäinen kerta kun nähdään kuivin suin sua jännitän, paljastuuko etten oo hauska tyhjästä vain länkytän''

Mulla ei oo missään vaiheessa ollut ihanteita vastakkaista sukupuolta kohden vaan lähinnä ne ihanteet on muodostuneet kriteereiksi. Pitkä, komea, hyvä soittamaan kitaraa, ruskeat hiukset, mutta ei kuitenkaan ruskeita silmiä... Kuulostaako tutulta? Mahdottomat listat siitä, että millainen ihmisen pitäisi olla. Mutta miksi? Eihän entinen poikaystäväkään ollut minua pidempi eikä osannut soittaa sitä kitaraa, vaikka sellaisesta miehestä olen salaa haaveillut. Hän oli muutenkin kaikkien haaveiden vastakohta ja tätä kautta opin siihen, että vaikka haaveilee jostain tietystä, niin joku muu voikin tuntua paremmalta. 

 photo Untitled9_zpsfe1ba620.jpg


''Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria, niin moni tarjoaa vain pelkkiä kuoria, niin moni tulee vastaan, kuka on se oikea, niin moni tulee vastaan''


Mutta mitä eron jälkeen? Ihannemies on vaihtunut lähinnä tunnetasolla verrattaiviin kriteereihin. Ystävällinen, kohtelias, romanttinen, antelias, rehellinen ja luotettava. Perässä tulee tietysti sporttisuus ja hyvät elämäntavat ja syy on täysin mun elämäntapamuutoksen. Olen itse oppinut elämään terveellisesti, enkä halua jonkun pilaavan sitä, vaikka tietysti päätös on minulla itselläni. Mua on aina pelottanut tutustuminen uusiin ihmisiin, koska kokemuksen kautta oon aina joutunu luopumaan ihmisistä. Muutaman kuukauden takainen ero sai mut vaipumaan kovan kuoren sisään, jonka takia sain myös ystävieni kanssa riitoja aikaiseksi ja musta tuli hetkellisesti kylmä ihminen, joka oli mussa täysin uusi piirre. 

''Elämien halki uin sun perään, ja kerran vielä viereltäsi herään, minä olen etsinyt sinua, etsinyt sinua''

Ihastuminen tuottaa mulle edelleen vaikeuksia. En vain kertakaikkiaan uskalla aloittaa uusia  ihmissuhteita, koska pelko niiden ''katoamisesta'' ahdistaa mua edelleen. Olen myös oppinut päästämään irti tarpeeksi ajoissa, koska ihmisissä roikkuminen ei auta mitään. Tästä syystä olen myös oppinut olemaan itse rehellinen ja sanonut suoraan ihmisille asiat, koska en halua olla itserakas tai edellä mainittu kylmä nainen. Ja silloin kun ihastun, niin mä ihastun. Se tunne ei hetkessä katoa ja se kestää pitkään, mutta sen tunteen saavuttamiseen voi mennä aikaakin. Olen siis suojelevainen itseäni kohtaan, koska viime aikoina sinisilmäisyyden takia olen kokenut sen aiheelliseksi. 

 photo Untitled10_zpsdd751a38.jpg
(Kaikki kuvat WeHearIt)

''Sydän paikallaan sinulla on, sitä toivoo vaan, että saat palkinnon, että jaksat odottaa sitä yhtä ja ainoaa oikeaa, jolla myös sydän on paikallaan, sull' on vapaus nousta ja lentää, onnen siivillä täältä pois, sull' on oikeus mennä ja löytää, missä paremmin ois, sillä jos nyt onkin niin, että tähtesi jo löytyi viimeinkin''

Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että vaikka ihmissuhteet eivät kestäkään, niin niistä oppii aina uutta. Saan olla kiitollinen siitä, että opin itsestäni paljon uusia asioita ja uskalsin kokeilla rajoja. Parhaimmalta tuntuu kuitenkin tietää se, että mitä elämältään haluaa ja millaisen ihmisen kanssa elämänsä haluaa viettää. Mulla ei ole kiirettä uuteen parisuhteeseen ja mahdollisesti sellaista ei koskaan tule. Olen kuitenkin päättänyt lopettaa oikean etsimisen, koska olen tullut siihen päätökseen, että jokaiselle sellaista ei välttämättä ole. Onko siis parempi elää yksin vai parisuhteessa, jonka tietää kuitenkin päätyvän eroon? Yksin sanon minä. Ikinä ei voi kuitenkaan sanoa ''ei koskaan''. Alitajunnassa oon kuitenkin se pieni Tuuli, joka haaveilee prinsessahäistä, omasta perheestä ja suhteesta, joka kestää kuolemaan asti.



Pahoittelen muutaman päivän postaustaukoa, mutta lupaan ryhdistäytyä taas! Sain viime viikolla iloisia uutisia sähköpostiini ja nyt olenkin osa Wearelblogs -bloggaajia ja sosiaalisen median ammattilaisia! Sivusta löytyy linkki kyseiselle sivulle ja toivonkin, että menette tykkäilemään kyseisestä Facebook -sivusta, jossa päivitellään bloggaajien postauksia ahkeraan tahtiin. Näin ollen pysytte perillä mun ja muiden nimen alla toimivien bloggaajien uusimmista postauksista!





4 kommenttia:

  1. VAU mikä kirjotus Tuuli! Paras mitä oon koskaan sulta lukenut, tosi kypsä ja järkevän aikuisen naisen pohdintaa :) Lisää tämmöisiä! Tiedän tunteen kuinka ei uskalla ihastua, koska pelkää mitä ikävää siitä voi seurata.. Oon kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että se riski vain täytyy ottaa voidakseen saada jotain todella suurta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anni! Tuntu hyvältä avautua näistä asioista ja varsinkin, kun tietää ettei ole ainoa joka tällä tavalla ajattelee! Varsinkin nyt, kun aihe on ajankohtainen niin siitä on helppo kirjoittaa. Ja niitä riskejä täytyykin ottaa, koska ilman niitä ei koskaan tiedä mitä voi itselleen saada :) Saan olla vain onnellinen siitä, että mitä olen viimeisen vuoden aikana itsestäni ja omista haluistani oppinut!

      Poista
  2. Tää oli kyllä älyttömän hieno postaus! :) Kaiken lisäksi pystyin melko pitkälti tunnistamaan itseni tuosta sun tekstistä: suojakuoren ympärillä, tietynlaisen varautuneisuuden tutustuttaessa uusiin ihmisiin ja pelon siitä, että jos annan itsestäni paljon toiselle, mua on helpompaa satuttaa. Uusien ihmisten seurassa voin olla avoin ja iloinen huoletta niin kauan, kuin tunnen, että tutustuminen on vielä melko pinnallista, mutta heti kun aletaan mennä pintaa syvemmälle, mulla napsahtaa joku lukko päälle enkä "uskalla" kertoa enää itsestäni mitään oikeasti tärkeää. :D Haluaisin kyllä jotenkin saada vapautettua itseni tästä typerästä pelosta, monissa tilanteissa alkaa jo itseäkin ärsyttämään tällainen automaattinen käytös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! :) Uskoinkin, että varmasti moni pystyy samaistumaan näihin tunteisiin, joten ajattelin kirjoittaa tästä. Mulla itelläni on kans sama, että tutustuessa oon kanssa avoin ja on hauskaa ja kaikkee, mutta sit ku alkaa näyttää siltä, että toinen haluu enemmän niin laitan itse jarrut päälle. Ihan vain siksi, että näitä pettymyksiä on tullut sen verran paljon eteen ja ei haluaisi kokea niitä enää, vaikka pakkohan se on! Pitäis osata vaan olla vieläkin rohkeempi ja avoimpi ja kokeilla kaikkee mitä tulee vastaan! :)

      Poista